”Vastaavaa ei edes Venäjän keisarikunnan pahimmissa vankiloissa.” Näin Tammisaaren punavankileiriä kuvasi heinäkuussa 1918 professori Robert Tigerstedt.
Dragsvikin kasarmille oli ahdettu yli 8 000 ihmistä odottamaan pääsyä oikeuden eteen. Kesäkuukausien aikana ahdas, syöpäläisten riivaama kasarmi oli pätsi, jossa vangit kärsivät nälästä ja puutteellisesta hygieniasta sekä olemattomasta sairaanhoidosta. Heinäkuussa työnnettiin ruumis- kärryillä joka päivä yli kolmekymmentä kuollutta kiireesti kaivettuun joukkohautaan.
Suomen valtio ja valkoiset voittajat yrittivät pitkään sivuuttaa Tammisaaren katastrofin. Kauhutarinat torjuttiin liioitteluna, vaikka tilanne leirillä oli pahempi kuin kukaan ulkopuolinen osasi kuvitella: siellä oli Suomen leireistä ylivoimaisesti korkein kuolleisuus. Kun Tigerstedtin raportti vuoti Ruotsiin, kansainvälinen skandaali oli väistämätön.
Miksi Dragsvikin kurjuus paheni hallitsemattomaksi joukkokuolemaksi? Keitä leirille tuotiin, ketkä pääsivät kotiin? Ketkä tapettiin, ketkä jäivät henkiin – ja ketkä tappoivat?
Historianopettaja ja tutkija FM Sture Lindholmkertoo tietokirjassaan Vankileirihelvetti Dragsvik tapahtumasarjasta, joka on Suomen satavuotisen historian pahimpia kipupisteitä. Kirja perustuu laajaan arkistotutkimukseen ja silminnäkijäkertomuksiin.
